O Canada

Keskiviikkona koitti päivä, jota oltiinkin odotettu kauan. Lähtöpäivä. Tenttien tekemiset ja esseiden kirjoittelut jäivät osittain hyviksi aikeiksi, mutta ei se lopulta maata kaatanut. Suurimmaksi haasteeksi osoittautui pakkaaminen, jota yritin tavoilleni uskollisena vältellä viimeiseen saakka. Kriisistä kuitenkin selviydyttiin Clas Ohlsonin vakuumipussien ja ketturepun avulla, sillä loppujen lopuksi Haltin 50 litran rinkka osoittautui yllättävän pieneksi (sillä kuka järkevä nyt koepakkaisi rinkkansa ennen lähtöä? Not me.).

Viimeinen Suomi- ilta kului koulukavereiden kanssa leffaillan parissa (the Notebook ♥ ) ja kyyneleiltäkään ei vältytty. Onnea ovat ystävät, jotka lupaavat kustantaa paluulipun, jos kaikki meneekin yhtä hyvin kuin eräänkin henkilön pääsiäinen. 

Aamulla Toytota Aygo starttasi kohti Helsinki-Vantaata, jonne ihanat A ja T olivat lupautuneet matkalaisen heittämään. Kotiin jäi H-sisko, joka lupasi kautta kiven ja kannon maksaa vuokraa ja olla sytyttämättä tulipaloa. Ennen lentoa hoidettiin tankkaus pihvin ja Starbucksin frapuccinon voimin ja ilahduttavaa oli Suomen  U20-lätkämaajoukkueen lastautuminen samaan purkkiin. Jännitys iski toden teolla, kun jäin kettureppuineni yksin odottamaan lähtöä. Mitä jos en selviä, mitä jos kone ottaa ja tippuu, mitä jos unohdin kaiken tarpeellisen kotiin, mitäjosmitäjosmitäjos. Oloa kuitenkin helpotti kymmenet tsemppiviestit ja tieto siitä, että perillä odotetaan ♥. 

Lento Torontoon kulki Islannin kautta, jossa maisemat olivat ylhäältä päin katsottuna huikeat. Odottelulle ei kuitenkaan Islannissa jäänyt sijaa, sillä tunnin päästä matka jatkui Torontoon. Lentomatka sujui loistavasti muonitus-osastoa lukuunottamatta; lentoemo ilmoitti yhtä penkkiriviä ennen allekirjoittanutta, että koneesta on ruoka loppu ja että jäljellä on enää pelkkää jogurttia ja suklaata. Ai niin no joo, kahviakin sai. Eipä siinä sitten. Matkantekoa ilostutti kuitenkin Islannissa koneeseen noussut Ruotsin U20- lätkämaajoukkue, joista muutaman kanssa tehtiin sinunkaupat. Nuorten herrojen mielestä en näyttänyt ollenkaan 24-vuotiaalta (tack tack...) ja yhdessä täyteltiin maahantulokorttejakin. Että terkkuja vaan Oliver ja Jacob!

Tulliviranomaisten tenttimisen jälkeen noin seitsemän aikaa illalla (ei, mulla ei ole ebolaa..) pääsin tuloaulaan, jossa T jo odottelikin. Matka Scarborouhg'n Centennial Collegen residenssiin (jossa T on vaihtooppilaana) vei puolitoista tuntia ja vaati kaksi matkaa bussilla, yhden metrolla ja yhden paikallisjunalla. Lentokoneen puutteellisen ruokinnan vuoksi eväät haettiin paikallisesta mäkkäristä ja yöunikin tuli silmään alta aikayksikön. 

Yöunien ja T:n luentojen jälkeen lähdettiin noutamaan vuokra-autoa, jolla oli tarkoitus kurvata Niagaran putouksille. Kuskiksi merkattiin minä, sillä T:n jouduttua kodittomien ryöstämäksi Miamissa, ei paljon muita ajokortteja ollut maisemissa. Kuvassa näkyykin ihana upouusi Hyundai Elantra, joka upgreidattiin meille ilmaiseksi, sillä varaamamme Ford Fiesta ei ollutkaan paikalla. Vuokraamon setä luuli meitä ensin turkkilaisiksi (?), mutta muisti ystävällisesti mainita tietävänsä Nokian heti kuullessaan meidän olevan from Finland.

Vaikka aluksi pikkuisen kuumotti lähteä ajelemaan miljoonakaupungissa nelikaistaisilla moottoriteillä (meikäläisen jännimmät ajokokemukset ovat "vain" Helsingistä, kröhöm..), niin hommahan oli helppoa kuin heinänteko! Oman osansa teki automaattivaihteinen auto, paikalliset antavat aina tietä tarvittaessa ja nopeusrajoitustenkaan kanssa ei ole ihan niin nuukaa :D Mää tykkään tästä Kanadasta, noin tiivistettynä. 

Lisää Kanadan ihmeistä mahdollisimman pian, so long!

♥ Tintti