The Tourist

Voisin ajatella, että mun laskeutuminen tähän reppureissailijan elämään on ollut melkoisen helppo ja pehmeä. Oikeastaan turistimainen. Kanada ei kohteena ole järin eksoottinen ja hommat toimii - noh, kuten länsimaissa yleensä. Yllättävän kalliiksi paikaksi Kanada on osoittautunut, mikä on toisaalta tämän tytön onni; muussa tapauksessa rinkka ja matkabudjetti ratkeilisi jo nyt liitoksistaan. Rahat ovat kuluneet lähinnä liikkumiseen ja ruokaan. 

Ja se ruoka. En ole elämässäni syönyt niin paljon donitseja, kuin kuluneena viitenä päivänä. Tai juonut kahvia niin montaa pannullista. Kaikki johtuu tuosta petollisesta Tim Hortonsista, joka on joka kadunkulmassa; kanukkien versio Starbucksista peittoaa sen 6-0. Starbucks on mun silmissä tän Tim Hortons- huuman jälkeen tylsä, big time. 

Kanadalaiset fanittavat kaikkea. Koska suomalaiseen luonteeseen kuuluu rakkaus jääkiekkoon, oli sitä lätkää päästävä tapittamaan paikan päältä. Änäripeliksi valikoitui Chicago Blackhawks- Toronto Maple Leafs ja ottelulla oli hintaakin hulppeasti kolminumeroisen summan verran. Mutta hei - once in a lifetime- ja eikun istumaan piippuhyllylle. 

Peli oli kuitenkin huippukokemus ja tunnelma hallissa vähän eri kaliiberista kuin Marli-areenalla  :D Toronto vei lopulta 3-2 Chicagoa ja jännähetket riittivät ihan viimeisille sekunneille saakka. Katsomossa sai juoda vettä väkevämpää ja tätä iloa ei suomalaisilta riistänyt edes 15 dollarin suolainen hinta (juoma sentään oli 0,7 l). Torontossa on myös melkoisen kylmä ja olinkin rutissut jo T:lle viimeiset kaksi päivää, miten näpit jäätyvät; ongelman ratkaisi pelissä jaetut ilmaiset lapaset. Tarpeelliset varmasti myös Havaijilla.

Peliä edeltävänä aamuna olimme ajelleet takaisin Niagaran putouksilta. Olihan ne hienot. Niagarassa oli tosin off season, eli porukkaa ei näkynyt juuri missään. Yksi yö punkattiin hotellin lakanoissa, niin kuin todelliset reppureissaajat konsanaan. Putousten vieressä tuli olo, että olenko mä oikeasti täällä. Että näistä paikoista olen nähnyt kuvia ja nähnyt telkkarista ja nyt mä seisonkin tässä. Siihenkin kuulemma tottuu, viisaammat tiesi sanoa.

Takaisin ajeltiin siis perjantaina, eli virallisena Halloween-päivänä. Päätettiin lähteä poikien kanssa keskustaan juhlistamaan kyseisiä kinkereitä ja asiaankuuluvasti sopivaa rekvisiittaa hankittiin paikallisesta Euroihmeestä, eli Dollaramasta. Kaupungilla päädyttiin Product-nimiseen ravinteliin, joka on varmaan ihan hauska paikka, jos satut pitämään räpista ja ylihinnoitelluista juomista. Sisäänpääsykin oli varsin edullinen, 20 dollaria (n. 14 euroa)! Mäkkärin drive-through'in on myös täällä päin turha yrittää kävellen - testattu on. 

Olin jotenkin mielessäni ajatellut, että Kanada on halpa maa (ei hajuakaan miksi niin). Että enpä osta Suomesta mitään, kun sieltä Kanadasta saa halvalla. No joo, ei ihan. Lähdettiin T:n kanssa lauantaina tuhlaamaan aikaa kaupoille ja päivän saldo oli mun shoppailukyvyilläni huonoin (tai paras, miten haluaakin luokitella) ikinä; yksi ainut Victoria's Secretin rasva. Ja ehkä ihan hyvä niin, en mä mitään oikeasti edes tarvitse. 

Toronto on mun mielestä kuitenkin mukava paikka. Kansainvälinen ainakin, jostain nimitäin luin, että 60 % Toronton asukkaista on syntynyt muualla kuin Kanadassa. Ihmiset ovat ystävällisiä ja missään ei ole ollut turvatonta oloa, vaikka tuskin silti lähtisin itsekseni ulos pimeällä hiihtelemään.

Torontossa menee vielä tämä päivä ja huominen. Sitten matka jatkuu ja tuntuu jännältä ja haikealta, että kukaan ei ole vastassa. Sitten on vain minä, rinkka ja kettureppu. Siihen täytyy nyt vaan tottua, tärkeät ihmiset ovat onneksi koko ajan hengessä mukana  ♥  

 ♥ Tintti

O Canada

Keskiviikkona koitti päivä, jota oltiinkin odotettu kauan. Lähtöpäivä. Tenttien tekemiset ja esseiden kirjoittelut jäivät osittain hyviksi aikeiksi, mutta ei se lopulta maata kaatanut. Suurimmaksi haasteeksi osoittautui pakkaaminen, jota yritin tavoilleni uskollisena vältellä viimeiseen saakka. Kriisistä kuitenkin selviydyttiin Clas Ohlsonin vakuumipussien ja ketturepun avulla, sillä loppujen lopuksi Haltin 50 litran rinkka osoittautui yllättävän pieneksi (sillä kuka järkevä nyt koepakkaisi rinkkansa ennen lähtöä? Not me.).

Viimeinen Suomi- ilta kului koulukavereiden kanssa leffaillan parissa (the Notebook ♥ ) ja kyyneleiltäkään ei vältytty. Onnea ovat ystävät, jotka lupaavat kustantaa paluulipun, jos kaikki meneekin yhtä hyvin kuin eräänkin henkilön pääsiäinen. 

Aamulla Toytota Aygo starttasi kohti Helsinki-Vantaata, jonne ihanat A ja T olivat lupautuneet matkalaisen heittämään. Kotiin jäi H-sisko, joka lupasi kautta kiven ja kannon maksaa vuokraa ja olla sytyttämättä tulipaloa. Ennen lentoa hoidettiin tankkaus pihvin ja Starbucksin frapuccinon voimin ja ilahduttavaa oli Suomen  U20-lätkämaajoukkueen lastautuminen samaan purkkiin. Jännitys iski toden teolla, kun jäin kettureppuineni yksin odottamaan lähtöä. Mitä jos en selviä, mitä jos kone ottaa ja tippuu, mitä jos unohdin kaiken tarpeellisen kotiin, mitäjosmitäjosmitäjos. Oloa kuitenkin helpotti kymmenet tsemppiviestit ja tieto siitä, että perillä odotetaan ♥. 

Lento Torontoon kulki Islannin kautta, jossa maisemat olivat ylhäältä päin katsottuna huikeat. Odottelulle ei kuitenkaan Islannissa jäänyt sijaa, sillä tunnin päästä matka jatkui Torontoon. Lentomatka sujui loistavasti muonitus-osastoa lukuunottamatta; lentoemo ilmoitti yhtä penkkiriviä ennen allekirjoittanutta, että koneesta on ruoka loppu ja että jäljellä on enää pelkkää jogurttia ja suklaata. Ai niin no joo, kahviakin sai. Eipä siinä sitten. Matkantekoa ilostutti kuitenkin Islannissa koneeseen noussut Ruotsin U20- lätkämaajoukkue, joista muutaman kanssa tehtiin sinunkaupat. Nuorten herrojen mielestä en näyttänyt ollenkaan 24-vuotiaalta (tack tack...) ja yhdessä täyteltiin maahantulokorttejakin. Että terkkuja vaan Oliver ja Jacob!

Tulliviranomaisten tenttimisen jälkeen noin seitsemän aikaa illalla (ei, mulla ei ole ebolaa..) pääsin tuloaulaan, jossa T jo odottelikin. Matka Scarborouhg'n Centennial Collegen residenssiin (jossa T on vaihtooppilaana) vei puolitoista tuntia ja vaati kaksi matkaa bussilla, yhden metrolla ja yhden paikallisjunalla. Lentokoneen puutteellisen ruokinnan vuoksi eväät haettiin paikallisesta mäkkäristä ja yöunikin tuli silmään alta aikayksikön. 

Yöunien ja T:n luentojen jälkeen lähdettiin noutamaan vuokra-autoa, jolla oli tarkoitus kurvata Niagaran putouksille. Kuskiksi merkattiin minä, sillä T:n jouduttua kodittomien ryöstämäksi Miamissa, ei paljon muita ajokortteja ollut maisemissa. Kuvassa näkyykin ihana upouusi Hyundai Elantra, joka upgreidattiin meille ilmaiseksi, sillä varaamamme Ford Fiesta ei ollutkaan paikalla. Vuokraamon setä luuli meitä ensin turkkilaisiksi (?), mutta muisti ystävällisesti mainita tietävänsä Nokian heti kuullessaan meidän olevan from Finland.

Vaikka aluksi pikkuisen kuumotti lähteä ajelemaan miljoonakaupungissa nelikaistaisilla moottoriteillä (meikäläisen jännimmät ajokokemukset ovat "vain" Helsingistä, kröhöm..), niin hommahan oli helppoa kuin heinänteko! Oman osansa teki automaattivaihteinen auto, paikalliset antavat aina tietä tarvittaessa ja nopeusrajoitustenkaan kanssa ei ole ihan niin nuukaa :D Mää tykkään tästä Kanadasta, noin tiivistettynä. 

Lisää Kanadan ihmeistä mahdollisimman pian, so long!

♥ Tintti