Aloha! 

Tosi moni on kysellyt, että miksi valitsin mennä juuri Havaijille. Todellisuudessa en itsekään ihan tiedä. Havaiji oli aina ehkä tuntunut paikalta, josta vaan lukee jostain tai näkee kuvaputkesta. Ja osittain siksi, että kun keksin jotain, niin en voi luopua ajatuksesta :D

Matka Havaijia kohti alkoi 4. marraskuuta Torontosta. Koska allekirjoittanut ei siedä odottelua kovinkaan hyvin, ei järkeilyni mukaan kannata kentälle mennä heilumaan liian aikaisin. Mitä tästä opimme (tai lähinnä minä)? Kyllä muuten kannattaisi. Jenkkilän rajakontrollin laajuudet alkoivat valjeta Suomi-tytölle aika nopeasti kentälle saavuttaessa; pelkästään passintarkastukseen jonottamisesta on tehty taidetta. Tarkastuksiin on kaksi jonoa: yhdestä menevät jenkit ja kanukit, toisesta me muut tavalliset ihmiset. Arvatkaapa, kumpi jono liikkui nopeammin? Vinkki - ei ainakaan se jälkimmäinen. Meltdownilta kuitenkin vältyttiin, kun ehdin viimeisenä Chicagon koneeseen.

Lento Chicagosta Honoluluun sujui leppoisasti ilmaisia juomia siemaillen ja maankamaralle koneen laskutelineet iskeytyivät neljän aikaa iltapäivällä. Ensimmäisenä tajuntaan iskeytyi kostea kuumuus, elohopea näytti +30 astetta. Hostellin ( Waikiki Beachside Hostel) olin onneksi tajunnut buukata etukäteen, joka onneksi sijaitsi aivan Honolulun keskustassa. Kävin heittämässä kamppeet kämpille ja suunnaksi muodostui välittömästi ranta. Kun mä näin jälkeenpäin mietin, niin sillä rannalla sielu lepäsi. Ekaa kertaa reissun aikana muistan ajatelleeni, että tätä varten mä näin sen kaiken vaivan.

Koska en myöskään en ollut tehnyt ihan hirveästi taustatutkimusta Havaijin antimista, oli tietotankkaus ihan paikallaan parina ensimmäisenä päivänä.

Ensimmäinen päivä taisi mennä Havaijin ja Jenkkilän menoa ihmetellessä noin yleisesti, tavoitteeksi asetin myös huikean brunan hankkimisen. Fiilis oli myöskin jokseenkin hämmentynyt; vaikka paikka oli huikean kaunis ja tekemistä riitti, yksin olemisen suhteen oli aika ristiriitainen tunne. Vaikka olen aina pitänytkin uusiin ihmisiin tutustumisesta, niin Havaijilla iski paniikki - mitä jos mä en osaa tutustua keneenkään. Pelko osoittautui kuitenkin turhaksi. Jälkeenpäin ajateltuna tutustuminen ihmisiin hostelleissa tapahtuu kuin ketjureaktiona; kun tutustut yhteen tyyppiin, se esittelee sut toiselle ja etc. Näin kävi ainakin mun kohdalla ja kun mietin Havaijia, mietin upeiden maisemien lisäksi tapaamiani huikeita ihmisiä. Ihmisiä, joiden kanssa pidän yhteyttä edelleen tänäkin päivänä ja joiden tapaaminen määritti lopun matkan suunnan ja kohtalon.

Ensimmäisenä iltana tutustuin kahteen tanskalaiseen tyttöön, jotka asustelivat samassa dormissa. Porukalla lähdettiin kylille iltapalalle ja katsastamaan paikallinen iltaelämä noin pintapuolisesti, joka vaikutti ihan kelvolliselta (ainakin noin Kanadan kokemuksiin verrattuna). Ja sellainen aloha-meininki ei muuten ole mikään vitsi - minnekään ei ole kiire ja Havaiji-paita on ihan oikeasti täkäläisten juhlatamine, jolla kelpaa mennä hienompaankin ravinteliin. Jos haluat myös ansaita paikallisten rispektin, alohan lisäksi kannattaa opetella mahalo eli kiitos, joka voi avata ovia yllättäviin paikkoihin - testattu on.

Lisää Ameriikan ja Havaijin ihmeistä ensi tilassa (joka on siis aikaisemmin kuin puolen vuoden päästä, pinky promise.)! 

Jälkeenpäin katsottuna nämä kuvat pistävät hymyilyttämään. Ei olisi voinut paremmin matka alkaa silloin marrakuussa. Ja onhan tota lämpöäkin ikävä..