Aloha! 

Tosi moni on kysellyt, että miksi valitsin mennä juuri Havaijille. Todellisuudessa en itsekään ihan tiedä. Havaiji oli aina ehkä tuntunut paikalta, josta vaan lukee jostain tai näkee kuvaputkesta. Ja osittain siksi, että kun keksin jotain, niin en voi luopua ajatuksesta :D

Matka Havaijia kohti alkoi 4. marraskuuta Torontosta. Koska allekirjoittanut ei siedä odottelua kovinkaan hyvin, ei järkeilyni mukaan kannata kentälle mennä heilumaan liian aikaisin. Mitä tästä opimme (tai lähinnä minä)? Kyllä muuten kannattaisi. Jenkkilän rajakontrollin laajuudet alkoivat valjeta Suomi-tytölle aika nopeasti kentälle saavuttaessa; pelkästään passintarkastukseen jonottamisesta on tehty taidetta. Tarkastuksiin on kaksi jonoa: yhdestä menevät jenkit ja kanukit, toisesta me muut tavalliset ihmiset. Arvatkaapa, kumpi jono liikkui nopeammin? Vinkki - ei ainakaan se jälkimmäinen. Meltdownilta kuitenkin vältyttiin, kun ehdin viimeisenä Chicagon koneeseen.

Lento Chicagosta Honoluluun sujui leppoisasti ilmaisia juomia siemaillen ja maankamaralle koneen laskutelineet iskeytyivät neljän aikaa iltapäivällä. Ensimmäisenä tajuntaan iskeytyi kostea kuumuus, elohopea näytti +30 astetta. Hostellin ( Waikiki Beachside Hostel) olin onneksi tajunnut buukata etukäteen, joka onneksi sijaitsi aivan Honolulun keskustassa. Kävin heittämässä kamppeet kämpille ja suunnaksi muodostui välittömästi ranta. Kun mä näin jälkeenpäin mietin, niin sillä rannalla sielu lepäsi. Ekaa kertaa reissun aikana muistan ajatelleeni, että tätä varten mä näin sen kaiken vaivan.

Koska en myöskään en ollut tehnyt ihan hirveästi taustatutkimusta Havaijin antimista, oli tietotankkaus ihan paikallaan parina ensimmäisenä päivänä.

Ensimmäinen päivä taisi mennä Havaijin ja Jenkkilän menoa ihmetellessä noin yleisesti, tavoitteeksi asetin myös huikean brunan hankkimisen. Fiilis oli myöskin jokseenkin hämmentynyt; vaikka paikka oli huikean kaunis ja tekemistä riitti, yksin olemisen suhteen oli aika ristiriitainen tunne. Vaikka olen aina pitänytkin uusiin ihmisiin tutustumisesta, niin Havaijilla iski paniikki - mitä jos mä en osaa tutustua keneenkään. Pelko osoittautui kuitenkin turhaksi. Jälkeenpäin ajateltuna tutustuminen ihmisiin hostelleissa tapahtuu kuin ketjureaktiona; kun tutustut yhteen tyyppiin, se esittelee sut toiselle ja etc. Näin kävi ainakin mun kohdalla ja kun mietin Havaijia, mietin upeiden maisemien lisäksi tapaamiani huikeita ihmisiä. Ihmisiä, joiden kanssa pidän yhteyttä edelleen tänäkin päivänä ja joiden tapaaminen määritti lopun matkan suunnan ja kohtalon.

Ensimmäisenä iltana tutustuin kahteen tanskalaiseen tyttöön, jotka asustelivat samassa dormissa. Porukalla lähdettiin kylille iltapalalle ja katsastamaan paikallinen iltaelämä noin pintapuolisesti, joka vaikutti ihan kelvolliselta (ainakin noin Kanadan kokemuksiin verrattuna). Ja sellainen aloha-meininki ei muuten ole mikään vitsi - minnekään ei ole kiire ja Havaiji-paita on ihan oikeasti täkäläisten juhlatamine, jolla kelpaa mennä hienompaankin ravinteliin. Jos haluat myös ansaita paikallisten rispektin, alohan lisäksi kannattaa opetella mahalo eli kiitos, joka voi avata ovia yllättäviin paikkoihin - testattu on.

Lisää Ameriikan ja Havaijin ihmeistä ensi tilassa (joka on siis aikaisemmin kuin puolen vuoden päästä, pinky promise.)! 

Jälkeenpäin katsottuna nämä kuvat pistävät hymyilyttämään. Ei olisi voinut paremmin matka alkaa silloin marrakuussa. Ja onhan tota lämpöäkin ikävä.. 

Long time no see 

Viimeisin blogikirjoitus näyttäisi olevan marraskuulta. Ups. Onhan niitä selityksiä kaikenlaisia; aikaa ei ole ollut (on sitä ollut), kamerapiuha katosi (tämäpä sattui ihan oikeasti, uutta ei tietystikään ole joutanut hankkia..) ja muuten vaan on ollut kaikenlaisia bisneksiä. 

Tie on kulkenut Kanadasta Havaijin kautta Uuteen-Seelantiin. Tämän hetkinen sijainti siis Queenstown, Uusi-Seelanti. On muuten niin pirun kylmä, just for the record.

No, ei auta kuin laittaa kirjoitteluhommiksi!

The Tourist

Voisin ajatella, että mun laskeutuminen tähän reppureissailijan elämään on ollut melkoisen helppo ja pehmeä. Oikeastaan turistimainen. Kanada ei kohteena ole järin eksoottinen ja hommat toimii - noh, kuten länsimaissa yleensä. Yllättävän kalliiksi paikaksi Kanada on osoittautunut, mikä on toisaalta tämän tytön onni; muussa tapauksessa rinkka ja matkabudjetti ratkeilisi jo nyt liitoksistaan. Rahat ovat kuluneet lähinnä liikkumiseen ja ruokaan. 

Ja se ruoka. En ole elämässäni syönyt niin paljon donitseja, kuin kuluneena viitenä päivänä. Tai juonut kahvia niin montaa pannullista. Kaikki johtuu tuosta petollisesta Tim Hortonsista, joka on joka kadunkulmassa; kanukkien versio Starbucksista peittoaa sen 6-0. Starbucks on mun silmissä tän Tim Hortons- huuman jälkeen tylsä, big time. 

Kanadalaiset fanittavat kaikkea. Koska suomalaiseen luonteeseen kuuluu rakkaus jääkiekkoon, oli sitä lätkää päästävä tapittamaan paikan päältä. Änäripeliksi valikoitui Chicago Blackhawks- Toronto Maple Leafs ja ottelulla oli hintaakin hulppeasti kolminumeroisen summan verran. Mutta hei - once in a lifetime- ja eikun istumaan piippuhyllylle. 

Peli oli kuitenkin huippukokemus ja tunnelma hallissa vähän eri kaliiberista kuin Marli-areenalla  :D Toronto vei lopulta 3-2 Chicagoa ja jännähetket riittivät ihan viimeisille sekunneille saakka. Katsomossa sai juoda vettä väkevämpää ja tätä iloa ei suomalaisilta riistänyt edes 15 dollarin suolainen hinta (juoma sentään oli 0,7 l). Torontossa on myös melkoisen kylmä ja olinkin rutissut jo T:lle viimeiset kaksi päivää, miten näpit jäätyvät; ongelman ratkaisi pelissä jaetut ilmaiset lapaset. Tarpeelliset varmasti myös Havaijilla.

Peliä edeltävänä aamuna olimme ajelleet takaisin Niagaran putouksilta. Olihan ne hienot. Niagarassa oli tosin off season, eli porukkaa ei näkynyt juuri missään. Yksi yö punkattiin hotellin lakanoissa, niin kuin todelliset reppureissaajat konsanaan. Putousten vieressä tuli olo, että olenko mä oikeasti täällä. Että näistä paikoista olen nähnyt kuvia ja nähnyt telkkarista ja nyt mä seisonkin tässä. Siihenkin kuulemma tottuu, viisaammat tiesi sanoa.

Takaisin ajeltiin siis perjantaina, eli virallisena Halloween-päivänä. Päätettiin lähteä poikien kanssa keskustaan juhlistamaan kyseisiä kinkereitä ja asiaankuuluvasti sopivaa rekvisiittaa hankittiin paikallisesta Euroihmeestä, eli Dollaramasta. Kaupungilla päädyttiin Product-nimiseen ravinteliin, joka on varmaan ihan hauska paikka, jos satut pitämään räpista ja ylihinnoitelluista juomista. Sisäänpääsykin oli varsin edullinen, 20 dollaria (n. 14 euroa)! Mäkkärin drive-through'in on myös täällä päin turha yrittää kävellen - testattu on. 

Olin jotenkin mielessäni ajatellut, että Kanada on halpa maa (ei hajuakaan miksi niin). Että enpä osta Suomesta mitään, kun sieltä Kanadasta saa halvalla. No joo, ei ihan. Lähdettiin T:n kanssa lauantaina tuhlaamaan aikaa kaupoille ja päivän saldo oli mun shoppailukyvyilläni huonoin (tai paras, miten haluaakin luokitella) ikinä; yksi ainut Victoria's Secretin rasva. Ja ehkä ihan hyvä niin, en mä mitään oikeasti edes tarvitse. 

Toronto on mun mielestä kuitenkin mukava paikka. Kansainvälinen ainakin, jostain nimitäin luin, että 60 % Toronton asukkaista on syntynyt muualla kuin Kanadassa. Ihmiset ovat ystävällisiä ja missään ei ole ollut turvatonta oloa, vaikka tuskin silti lähtisin itsekseni ulos pimeällä hiihtelemään.

Torontossa menee vielä tämä päivä ja huominen. Sitten matka jatkuu ja tuntuu jännältä ja haikealta, että kukaan ei ole vastassa. Sitten on vain minä, rinkka ja kettureppu. Siihen täytyy nyt vaan tottua, tärkeät ihmiset ovat onneksi koko ajan hengessä mukana  ♥  

 ♥ Tintti

O Canada

Keskiviikkona koitti päivä, jota oltiinkin odotettu kauan. Lähtöpäivä. Tenttien tekemiset ja esseiden kirjoittelut jäivät osittain hyviksi aikeiksi, mutta ei se lopulta maata kaatanut. Suurimmaksi haasteeksi osoittautui pakkaaminen, jota yritin tavoilleni uskollisena vältellä viimeiseen saakka. Kriisistä kuitenkin selviydyttiin Clas Ohlsonin vakuumipussien ja ketturepun avulla, sillä loppujen lopuksi Haltin 50 litran rinkka osoittautui yllättävän pieneksi (sillä kuka järkevä nyt koepakkaisi rinkkansa ennen lähtöä? Not me.).

Viimeinen Suomi- ilta kului koulukavereiden kanssa leffaillan parissa (the Notebook ♥ ) ja kyyneleiltäkään ei vältytty. Onnea ovat ystävät, jotka lupaavat kustantaa paluulipun, jos kaikki meneekin yhtä hyvin kuin eräänkin henkilön pääsiäinen. 

Aamulla Toytota Aygo starttasi kohti Helsinki-Vantaata, jonne ihanat A ja T olivat lupautuneet matkalaisen heittämään. Kotiin jäi H-sisko, joka lupasi kautta kiven ja kannon maksaa vuokraa ja olla sytyttämättä tulipaloa. Ennen lentoa hoidettiin tankkaus pihvin ja Starbucksin frapuccinon voimin ja ilahduttavaa oli Suomen  U20-lätkämaajoukkueen lastautuminen samaan purkkiin. Jännitys iski toden teolla, kun jäin kettureppuineni yksin odottamaan lähtöä. Mitä jos en selviä, mitä jos kone ottaa ja tippuu, mitä jos unohdin kaiken tarpeellisen kotiin, mitäjosmitäjosmitäjos. Oloa kuitenkin helpotti kymmenet tsemppiviestit ja tieto siitä, että perillä odotetaan ♥. 

Lento Torontoon kulki Islannin kautta, jossa maisemat olivat ylhäältä päin katsottuna huikeat. Odottelulle ei kuitenkaan Islannissa jäänyt sijaa, sillä tunnin päästä matka jatkui Torontoon. Lentomatka sujui loistavasti muonitus-osastoa lukuunottamatta; lentoemo ilmoitti yhtä penkkiriviä ennen allekirjoittanutta, että koneesta on ruoka loppu ja että jäljellä on enää pelkkää jogurttia ja suklaata. Ai niin no joo, kahviakin sai. Eipä siinä sitten. Matkantekoa ilostutti kuitenkin Islannissa koneeseen noussut Ruotsin U20- lätkämaajoukkue, joista muutaman kanssa tehtiin sinunkaupat. Nuorten herrojen mielestä en näyttänyt ollenkaan 24-vuotiaalta (tack tack...) ja yhdessä täyteltiin maahantulokorttejakin. Että terkkuja vaan Oliver ja Jacob!

Tulliviranomaisten tenttimisen jälkeen noin seitsemän aikaa illalla (ei, mulla ei ole ebolaa..) pääsin tuloaulaan, jossa T jo odottelikin. Matka Scarborouhg'n Centennial Collegen residenssiin (jossa T on vaihtooppilaana) vei puolitoista tuntia ja vaati kaksi matkaa bussilla, yhden metrolla ja yhden paikallisjunalla. Lentokoneen puutteellisen ruokinnan vuoksi eväät haettiin paikallisesta mäkkäristä ja yöunikin tuli silmään alta aikayksikön. 

Yöunien ja T:n luentojen jälkeen lähdettiin noutamaan vuokra-autoa, jolla oli tarkoitus kurvata Niagaran putouksille. Kuskiksi merkattiin minä, sillä T:n jouduttua kodittomien ryöstämäksi Miamissa, ei paljon muita ajokortteja ollut maisemissa. Kuvassa näkyykin ihana upouusi Hyundai Elantra, joka upgreidattiin meille ilmaiseksi, sillä varaamamme Ford Fiesta ei ollutkaan paikalla. Vuokraamon setä luuli meitä ensin turkkilaisiksi (?), mutta muisti ystävällisesti mainita tietävänsä Nokian heti kuullessaan meidän olevan from Finland.

Vaikka aluksi pikkuisen kuumotti lähteä ajelemaan miljoonakaupungissa nelikaistaisilla moottoriteillä (meikäläisen jännimmät ajokokemukset ovat "vain" Helsingistä, kröhöm..), niin hommahan oli helppoa kuin heinänteko! Oman osansa teki automaattivaihteinen auto, paikalliset antavat aina tietä tarvittaessa ja nopeusrajoitustenkaan kanssa ei ole ihan niin nuukaa :D Mää tykkään tästä Kanadasta, noin tiivistettynä. 

Lisää Kanadan ihmeistä mahdollisimman pian, so long!

♥ Tintti

Must on tullu urheiluhullu

Vaikka elämä on muuten ollut melkoisen epäsäännöllistä viime aikoina, olen yrittänyt pitää kiinni edes siitä juoksurutiinista, joka ikään kuin vahingossa syntyi kesällä. Salilla hikoilu tai jumppa-aikataulujen kyttääminen ei kesäkuumalla napannut, joten kylänraitilla jolkottelu jäi Nike Training Clubin ohella pysyväksi ajanvietteeksi. Tänäänkin helpotti lähteä ulos löntystelemään, ei ollut nimittäin sarjassamme paras aamu tämänpäiväinen, ehei. Tie on ainakin auki 24/7 ja kukkaroakaan tämä harrastus ei lenkkikenkiä enempää ole verottanut. Varsinkin treenaillessa mulla on aina myös kausia; pari vuotta sitten kävin maanisesti jumpassa, mutta nyt ei voisi vähempää kiinnostaa. Haluaisin oppia myös joogaa tai muuta henkistymistä, mutta tuskin tulee tapahtumaan; liian hidasta.

Lenkkikengät ovat lähdössä reissuun mukaan, tosin eivät yllä olevat Niket (ihanasta väristä huolimatta, nyyh). Kanadan reissu saattaa kuulemma kyllä mennä aavistuksen massakaudeksi, kiitos Starbucksin, KFC:n (ahh ♥) ja Tim Hortonsin. Hooter's on kuulemma myös ennen kaikkea mahtava ruokapaikka, kertoivat Kanadaan asettuneet miespuoliset ystäväni. 

Eli all together, parempi hinata reissumpäälläkin se ahterinsa tien päälle. Vähän jännittää lähteä muille maille lenkkeilemäänkin, Jenkkilän ja Kanadan suunnilla ei välttämättä ole aina edes kuulemma kunnon jalkakäytäviä (?). No, ehkä sieltä joku latu mullekkin löytyy. Tai sitten etsin vaan sen juoksumaton. 

Oon melkoinen väline- ja tekniikkaurheilija. Vaikka muuten en kirkkaanpinkkiä vaatekappaletta päälleni änkeäisi, niin sporttaillessa se on enemminkin sääntö kuin poikkeus. Joskus muinoin pidin sykemittareita hifistelynä, mutta nyt en osaisi olla ilmankaan. Saman jouduin toteamaan myös iPhonen kohdalla, nimimerkillä omenan uhri :D

Mutta nyt ne tenttikirjat. 

♥ Tintti

Autumn it is

No niin, kai näitä vois sellaisiksi asukuviksi nyt sitten kutsua. Vielä muutaman päivän voi ottaa ilon irti omasta vaatekaapista, kohta mun vaatteiden pitäisi mahtua rinkkaan ja siinäpä sitten ollaan samojen kolttujen ja rättien kanssa - no aika kauan. Tälläinen kuvattavana oleminen on muuten jokseenkin hankalaa ja kuvien onnistumisprosenttikin toistaiseksi aika alhainen. Kreditit näistä kuvista menevät H- siskolle, joka ystävällismielisesti suostui kameran taakse. Siskolta ainakin saa suoraa palautetta, enimmäkseen siitä mikä menee pieleen ("vedä nyt se maha sisään"- osastoa).

Ilmeisesti jänskätti niin paljon, että kameraankaan en muistanut katsoa. Oh well. Kuvatkin on kummallista pikselimössöä, mutta koska musta on kehittymässä pikkuhiljaa aikamoinen velho dataamisessa, niin asian ratkaiseminen on varmaan näillä näppäimillä check. 

Mun ihan lempparilaukku, tuo Mulberry nimittäin. Ei ehkä kesällä tosin, mutta en kyllä parempaa ole toistaiseksi löytänyt ♥  Kengät ovat viime vuoden löytö henkkamaukasta, mukavat kuin mitkä. Kummatkaan eivät pääse matkalle mukaan, mitäpä mä siellä käsilaukulla tai nilkkureilla tekisin. 

Tällä viikolla pitäisi aloittaa pakkaaminen (postipate toi retkikamppeet, jee!), tenttiin lukemista tehostaa (joopa joo..) ja tehdä vielä ne pari työvuoroakin. Ei uskoisi, että tänään on jo keskiviikko, viikon päästä ollaankin jo lentokoneessa. 

Kivaa keskiviikkoa!

 ♥ Tintti

Wake me up when it's all over

Ajattelin joskus (kaaaaaaauan sitten..), että lähtöä edeltävät pari viikkoa pyhitän nukkumiselle, syömiselle, tärkeiden ihmisten tapaamiselle ja itseni puunaamiselle kauneusrituaaleineen kaikkineen. Mitä en aikonut tehdä, olisi stressata käytännön juttuja ja kouluhommia. No, jälkimmäisessä en onnistunut ihan niin hyvin. Nuo kahdeksan (oikeasti kirjoja on yhdeksän, koska yksi reppana psykologian kirja kuvasta puuttuu) raamattua pitäisi lukea kahdeksassa päivässä. Eli kirja per päivä, helppoa kuin heinänteko. Jottei nyt menisi liian mukavaksi, niin eräs esseekin olisi naputeltava ja oishan noita luentomatskujakin kerrattava. Ja nyt joku voisi kysyä, miksi mä kirjoitan tätä postausta enkä lue parasta aikaa? Koska olen varmaankin tyhmä, varustettuna huikealla optimismilla ("kyllä mä saan noi luettua, onhan tässä vielä aikaa"). Nää on näitä ja ihan todellakin tyypillistä mua. 

Mä juon kahvin aina maidolla, paljolla maidolla. Voisipa melkein sanoa, että maitoa kahvilla. Nyt on ollut pakko tutustua mustaan versioon ja harjoittelu jatkuu edelleen. Kotona hiihtelen aina Glo- hotellista "lainatuilla" tohveleilla, kylpytakkia en ihan sentään kehdannut laukkuun survoa. Että terkkuja R-siskolle vaan! :) 

Suunta käy kohta alakerran Siwaan täydentämään eväsvarastoa. Lukeminen sujuu aina joutuisammin, kun on loistavat eväät. Ylppäreissäkin taisin suunnitella enemmän sitä eväs-osastoa, kuin itse suoritusta. Eikä ole näköjään meininki muuttunut.

 ♥   Tintti